Lapsi, joka näkyy ja kuuluu

Kuva: Marika Finne

Joka kerta sama juttu. Asumme kerrostalon kolmannessa kerroksessa, ilman hissiä. Lapsi heittää hanskat naulaan heti alaovella. Hän ei jaksa eikä halua kävellä itse. Hän haluaa syliin. En voi häntä siitä syyttääkään. Kyllä minäkin haluaisin, jos tarjoutuisi tilaisuus. Voisin helposti napata kolmevuotiaan kainaloon, saisin kauppakassin kannettua toisessa kädessä ja pääsisimme tällä tavoin ainakin puoliväliin. Loppumatkasta voisi sitten koittaa neuvotella uudestaan. Siinä tulisi kyllä taas hiki. Sitä paitsi nyt on kyse periaatteesta, sillä mielestäni kolmevuotiaan tulee jo kävellä rappuset itse. Tästä asiasta ei meillä neuvotella. Rajansa kaikella! Rappukäytävä raikaa, kun viimein kolmannessa kerroksessa nostan lötkön ja raivoavan kolmevuotiaan kynnyksen yli jatkamaan protestiaan eteisen matolle ja saan oven takanani kiinni.

Tuosta ikävaiheesta, jolloin moni asia oli niin hankalaa, on kulunut vuosia ja elo koululaisen kanssa on nykyään kovin harmonista. Hän on pääasiassa hyväntuulinen ja omatoiminen. Nyt vasta pystyn kunnolla ymmärtämään myös uhmakkaan kolmevuotiaani logiikkaa. Lapsen käytös, niin raivostuttavaa kuin se niissä hetkissä olikin, viesti siitä, että hän kehittyi juuri niin kuin pitikin.

Usein lasta kehutaan kiltteydestä. Kiltteyden korostaminen on monella tavalla ongelmallista ja kehut perustuvat mielestäni usein aikuisten mieltymykseen harmoniasta ja hiljaisuudesta. Jos lapsi huomaa, että asiat sujuvat, kunhan käyttäytyy kiltisti, oppii hän samalla, että kielteisten tunteiden osoittaminen ei ole suvaittavaa. 

Hyvät käytöstavat eivät tee pahaa kenellekään, mutta eri asia on, jos lapsi pyrkii jatkuvasti mukautumaan muiden tahtoon omien tarpeidensa kustannuksella. Esimerkiksi syömishäiriö puhkeaa usein kilteille tytöille. He eivät osoita mieltään, mutta vaativat sen sijaan itseltään aina täydellisiä suorituksia. Koska tunteet, niin myönteiset kuin kielteisetkin, kuuluvat elämään, on tärkeää, että lapsi oppii ilmaisemaan molempia ja kokee tulevansa hyväksytyksi myös silloin, kun käyttäytyy huonosti.

Pelastajani uhmaikäiseni kanssa olivat kasvatusalan kirjat. Lisäämällä tietämystäni asiasta pystyin ymmärtämään, miksi lapseni käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Kirjoista sain asiantuntijoiden neuvoja, miten erilaisissa tilanteissa kannattaisi toimia. Kun sisäistin, että lapsen käytös kuuluu asiaan eikä siinä ole mitään epänormaalia tai hävettävää, pystyin kiinnittämään paremmin huomion siihen, miten voisin parhaiten auttaa lastani näiden ensisijassa hänelle hämmentävien ja ristiriitaisten tunteiden kohtaamisessa.

Uhmaiän jälkeen seuraava iso kasvun vaihe on pahamaineinen teini-ikä. Lapseni on kuullut puhuttavan teini-iästä ja kertonut, että hänen leikkimökissään asuu teini nimeltä Marja. Marjalla on kuulemma murkkuikä ja hän sanoo ostavansa auton, vaikka ilman lupaa. Sen enempää lapseni kuin minäkään, emme tiedä, mitä Marja joutuu kehitysvaiheessaan läpikäymään. 

Daniel Siegelin kirja Brainstorm – Nuoruuden aivomyrskyn voima ja merkitys on yksi hyvä opas teini-ikään. Se kuvaa niitä valtavia muutoksia, joita nuoren aivoissa tapahtuu ja näiden muutosten vaikutusta nuoren käyttäytymiseen ja ihmissuhteisiin. Siegelin mukaan nuoruus tulisi nähdä itsessään arvokkaana eikä vain vaiheena kohti aikuisuutta. Nuoruus on tulvillaan esimerkiksi elämänjanoa, joka aikuistuessa jää turhan usein realismin jalkoihin.

Kuva: Marika Finne

Vanhempana olen oppinut tunteiden tulkiksi kuin parhainkin iskelmätähti. Tunnekuohut, joita lapseni tarjoili, saivat minut joskus raivon partaalle, mutta nyt olen niistä kiitollinen. Minua ne auttoivat kasvamaan viisaammaksi ja lastani tasapainoiseksi. Hän ei todellakaan ole näkymätön. 

Eräänä aamuna, kun olimme etsineet kissojen ja koirien kanssa avaimiani ja lapseni oli lopulta löytänyt ne käsilaukustani, totesi hän minulle rappukäytävässä: ”Ilman minua, olisit ihan hömelö. Onneksi sait juuri minunlaiseni lapsen.” 

"Lapsi kasvaa parhaiten epätäydellisten vanhempien huomassa."

Jari Sinkkonen, lastenpsykiatri