Kännykkäkoukussa - kännykkä koulussa

Kuva: Marika Finne

Olen saattanut ekaluokkalaistani kouluun lähes päivittäin. Se on toiminut pehmeänä laskuna uuteen elämänvaiheeseen meille molemmille ja samalla olen päässyt haistelemaan tunnelmaa koulun pihalla. Koulu on sama, jossa myös itse sain perusopetuksen ja seinät, kulmat ja nurkat huokuvat monia muistoja. Moni asia ei ole vuosien kuluessa muuttunut. Yhtä asiaa lukuun ottamatta.

Kuka tahansa koulun pihalla aamulla vieraileva huomaa, että kännykkä on nykyään koululaisen paras kaveri. Kännykän käyttö on koulupäivän aikana ykkös-kakkosluokkalaisilta kielletty, mutta ennen kuin kellot soivat ja koulu alkaa, sitä suurkulutetaan koulun pihamaalla. Harvempi kiipeilee kiipeilytelineessä tai istuskelee muuten vain seinän vierustalla ovien avautumista odotellen.

Katoksen alla on perinteisesti poikaporukka, ringissä, päät yhdessä, kurottautuneina yhden pojan kännykkäruudulle, jossa pyörii joku peli. Äänistä ja huudahduksista ”Mä lyön sua turpaaaaan…” päätellen ruudun takana käydään jonkinlaista taistelua. Epäilemättä elämästä ja kuolemasta. Mistä muustakaan näin maanantai-aamuisin.

Kun kellot soivat, ovet avautuvat ja lapset valuvat sisätiloihin, poikien rinki ei hievahda. Pidän hetken aikaa ovea auki ja kehotan poikia keräämään kamppeensa ja siirtymään sisälle, koulu alkaa. Ei reaktiota. Toistan kehotuksen vielä muutaman kerran, mutta on selvää, että poikien huomio on jossain aivan muualla kuin vieraan tädin huhuilussa. Minä 0 – kännykkä 1. Jätän koko kylä kasvattaa -asenteeni ja lähden autolle. Parkkipaikan suunnasta vastaan vaeltaa vielä muutama mattimyöhänen. Katseet ruudussa tietenkin.

Älypuhelimet tarjoavat paljon enemmän kuin oma yläkouluikäisenä saatu ensimmäinen kännykkäni aikoinaan, Nokian mallia 3110. Puhelimet ovat nykyään niin täynnä viihdykettä, että elämässä ei tarvitse olla enää yhtään tylsää hetkeä tai vaivaannuttavaa yksin odottelua. Helpotus on koko ajan käden ulottuvilla. Tämän voi todistaa koulun pihan lisäksi katsomalla kahvilan pöydässä istuvaa tai matkustajia ohikulkevassa bussissa.

Kännykät ovat helpottaneet ja tehostaneet montaa asiaa ja ne ovat nykyään esimerkiksi työelämässä suorastaan välttämättömiä, mutta niiden käyttöön liittyy myös ongelmia. Erityisesti lapsille suunnatun pelimaailman osalta.

Luin aiheesta eräästä tutkimuksesta taannoin ja opin seuraavaa. Lähes kaikki lapset pelaavat joskus. Toisin kuin kirjat ja sadut ennen, pelit eivät jätä tilaa lapsen omalle mielikuvitukselle tai oman kehitystason mukaiselle ymmärrykselle vaan imaisevat mukaan valmiiseen pelitapahtumaan.

Jotta pelin tarina ja tapahtumat etenevät, peli vaatii intensiivistä tarkkaavuuden kohdistamista ja vuorovaikutteisuutta. Uppoutumista peliin edistää itse valittuihin ja muokattuihin roolihahmoihin samastuminen ja mahdollisuus kehittää pelissä vaadittavia taitoja, saada pisteitä ja edetä tasolta toiselle. Kuulostaa koukuttavalta, ja niinhän se onkin!

Koukuttumisen taustalla on pelaamisen dopamiinin tuotantoa buustaava vaikutus. Dopamiini on mielihyvähormoni ja yhteydessä kaikenlaisten riippuvuuksien syntymiseen. On todettu, että pelaamisen suurkuluttaminen heikentää itsehillintää ja lisää aggressiivisuutta ja levottomuutta. Mitä nuorempana pelaaminen aloitetaan, sitä vahvemmin kielteiset vaikutukset näkyvät myöhemmässä vaiheessa.

Siinä muutama syy, miksi liiallista pelaamista pitäisi rajoittaa. Kuitenkin tutkimusten mukaan vain alle puolet vanhemmista tekee niin ja silloinkin rajoitetaan vain ajallisesti, ei sisältöjen osalta. Ei pidä tietenkään unohtaa, että on myös paljon pelejä, jotka kehittävät erilaisia taitoja ja pelaaminen oikeassa mittasuhteessa on hyvää viihdykettä. Mutta kohtuudella nautittuna.

Itse lapsi ei rajojaan osaa asettaa. Siinä ei olisi hänelle mitään järkeä, sillä pelaaminen tuottaa hänelle mielihyvää. Kouluyhteisönkin keinot ovat vähäiset. Siksi rajojen asettaminen tässäkin on vanhempien tehtävä.

Vastustusta tulee varmasti, ”koska kaveritkin saa”. Mutta sehän ei tapa ketään. Toisin kuin ruudulla riehuva pelihahmo aamusta iltaan. Ehkä otamme kuitenkin mieluummin vastaan lapsen pettymyksen ja hetkellisen kiukun, kuin ryhdymme esimerkiksi hoitamaan hänen impulsiivista käytöstään myöhemmin.

En tiedä milloin pojat lopulta päätyivät pihalta luokkaan, varmaankin viimeistään siinä vaiheessa, kun kännykästä loppui akku. Voin kuvitella, että siirtyminen taistelumoodista A-kirjaimen harjoitteluun ja paikallaan istumiseen oli koulupäivän vaikein tehtävä.