Mitä jos saatkin takaisin sen, minkä luulit menettäneesi

Kuva: Marika Finne

Kohta on kulunut kymmenen vuotta diagnoosista: ”Melanoma, varhain todettu, hyvä ennuste.” Hyvä ennuste? Siis hyvä, ei erinomainen. Kuulosti samalta kuin kuolemantuomio. Niin ajattelin ja siltä se tuntui. Ennusteissahan puhutaan aina prosenttimääristä, kuinka monta prosenttia on elossa viiden vuoden kuluttua ja niin edelleen. Viisi vuotta ei riitä minulle, haluan viisikymmentä!

Keväällä tehtiin plastiikkakirurgiset toimenpiteet ja haavat paranivat pikkuhiljaa. Kesä tuli ja ostin pitkähihaisia paitoja. Kuljin katujen varjopuolta ja lisäsin aurinkorasvaa kahden tunnin välein. Pelkäsin kehoani. Tietysti juuri tuo ensimmäinen kesä oli kuuma ja taivas koko ajan pilvetön. Sadepäivät eivät olleet ennen tuntuneet niin helpottavilta.

Onneksi sain vähän muutakin ajateltavaa, sillä olin menossa naimisiin elokuussa ja häitä piti järjestellä. Kun kuukaudet kuluivat, kauhukuvat alkoivat laantua ja luottamus tulevaan voimistua. Uskalsin taas tehdä suunnitelmia yli vuoden päähän.

Sitten loppuvuodesta huomasin imusolmukkeissani muutoksia ja sain lähetteen jatkotutkimuksiin.

Pelko ja ahdistus palasivat kohisten. Kun odotin sairaalan käytävällä vuoroani tutkimukseen, pinnalla oli vain yksi ajatus: elämä loppuu tähän. Silloin sain viestin ystävältä: ”Mieti, jos saatkin takaisin kaiken sen, minkä luulit menettäneesi.”

Niin. Mitä, jos murehdin turhaan? Käytän valtavan määrän energiaa pahimman skenaarion miettimiseen, jos lopputulos onkin hyvä. Tulevaisuutta kun ei voi ennustaa, miksi pitäisi varautua pahimpaan. Yhtä hyvin voi olla tulossa hyvääkin.

Menettämisen pelko iskee yleensä tilanteissa, joissa jonkin tärkeän asian tai henkilön olemassaolo on uhattuna. Pelon hyvä puoli on se, että se auttaa muistamaan, että mikään elämässä ei ole itsestään selvää.

Nykyisin pyrin välttämään turhaa murehtimista. Se on välillä vaikeaa. Välillä tuntuu, että pidän huolenaiheet mielessä, jotta en tulisi ainakaan yllätetyksi. Mutta se, että yritämme kontrolloida ikäviä sattumuksia murehtimalla, ei estä ikävyyksiä tapahtumasta tai tee niiden kohtaamisesta yhtään sen helpompaa. Sen sijaan pelko ja murehtiminen saattavat estää meitä elämästä.

Hyödyllisempää olisi, jos osaisimme ottaa vastaan sen, mitä tulee, puntaroisimme kyllä asioita, mutta emme jäisi murehtimaan. Tekisimme fiksuja valintoja mutta emme stressaisi ovatko ne loppuelämän kannalta oikeita. Ja jättäisimme muutaman asian sattumankin varaan.

Kuva: Marika Finne

Tutkimuksissa ei siis löytynyt mitään, elämä jatkui ja vuoden kuluttua minusta tuli äiti. Melanoma muistuttaa itsestään nykyään lähinnä vuosikontrollien muodossa ja erilaisena suhtautumisena auringonottoon. Yritän elää luottavaisena ja jokaista päivää arvostaen. Uskon, että elämä kyllä kantaa. Ja asiat, jotka meidän täytyy kohdata, tulevat kyllä eteemme murehtimattakin.

Enää en pelkää aurinkoa. On ihanaa, että kesä on taas tulossa!


”Mitä, jos putoan? Kulta, mitä jos lennät?”