Rohkeus ei ole pelottomuutta

Kuva: Marika Finne

Törmäsin Twitterissä Tommy Hellstenin lausahdukseen: Eivät rohkeat ole niitä, jotka eivät pelkää. He ovat niitä, jotka tekevät, vaikka pelottaa. 

Uudelleentwiittasin, koska olen samaa mieltä. Pelko ja rohkeus nähdään usein toistensa vastakohtina, mutta tosiasiassahan ne esiintyvät aina yhtä aikaa. Koska rohkeutta osoitetaan teoilla ja toiminnalla nimenomaan pelottavissa tilanteissa. Rohkeutta ei ole hypätä hevosen selkään, jos rakastaa ratsastamista, mutta on, jos pelkää hevosia.

Juttelimme eräänä aamuna kouluunlähtöä tehdessä lapseni kanssa siitä, miten mukavaa hänen on ollut kulkea koulusta kotiin uuden luokkakaverinsa kanssa, joka asuu kotimme lähellä. Lapseni muisteli, että he olivat kulkeneet kaksi päivää peräkanaa ja kolmantena päivänä lapseni oli kysynyt, kävelläänkö yhdessä. Sanoin, että olipa hyvä, että rohkenit kysyä!

Ekaluokkalaiselta vaaditaan paljon rohkeutta. Ensimmäinen vuosi on uuteen rooliin ja ympäristöön totuttelua. Monien tuntemattomien lasten ja aikuisten joukossa olemista. Elinympäristö laajentuu, matkoja taitetaan ja omista tavaroista huolehditaan paljon itsenäisemmin kuin aiemmin. Aikuisia ei ole yhtä lailla paikalla auttamassa ja ohjaamassa ja yhä enemmän erilaisia tilanteita selvitetään yksin.

Kaikki uudet asiat vaativat jonkin verran rohkeutta, on sitten kyse kävelemään opettelusta tai kouluyhteisöön sopeutumisesta. Sitä olen yrittänyt lapseeni kasvattaa.

Eräällä koulumatkalla koulusta kotiin lapseni joutui kiusaamisen kohteeksi. Hän puolusti itseään ja kahta kaveriaan isompien oppilaiden haukkumiselta, jonka seurauksena sai hiekkaa ja lunta päälleen, potkuja jaloilleen ja joutui pakenemaan tutulta koulureitiltä ja eroon kavereista kiertotielle. Olin lopettelemassa työpäivääni kaukana kotoa, kun sain puhelun itkuiselta lapseltani, joka kyyhötti piilossa jossain kotimme lähistön puskassa kiusaajia paossa.

Asia selvitettiin koulun kanssa asiallisesti, kiusatut ja kiusaajat istutettiin saman pöydän ääreen, kiusaajat pyysivät anteeksi ja lupasivat, ettei vastaava enää toistu. Seuraavalla viikolla saatoin lapseni kouluun ja kellojen soidessa pidin ovea auki myös kiusaajille. Viesti siitä, että aikuiset ovat läsnä lasten arjessa, vaikka eivät joka hetkessä olisikaan valvomassa, on minusta tärkeä. Huomasin myös, että kiusaajien olemuksessa oli paljon pelokkuutta, niin kuin olin epäillytkin. Monesti kiusaajat ovat epävarmoja, pelokkaita ja taitamattomia sosiaalisissa suhteissa ja pyrkivät pönkittämään asemaansa kiusaamalla. Katsoin heitä rauhallisena ja ajattelin, että jonkun pitäisi auttaa heitä.

Jälkeenpäin pohdin, oliko tilanne jättänyt jäljen lapseni kokemukseen itsestään tai haluun puolustaa itseään jatkossa. Eräänä päivänä autossa matkalla kaupasta kotiin, puhuimme erilaisista ihmisistä. Kysyin sitten, miten lapseni kuvailisi itseään jollekin uudelle tuttavuudelle. Hän pohti hetken ja sanoi sitten: otan toiset huomioon, olen reilu, olen rohkea.

Kuva: Marika Finne

Voisiko tämä olla sellainen hetki, kun rohkaisut, joita vanhempana on pyrkinyt lapselleen välittämään, alkavat kantaa hedelmää? Asiat kyllä ratkeavat! Sinä pystyt siihen!  Ei haittaa, pystyyn vaan! Selvititpä tilanteen hienosti! Olitpa rohkea, kun pyysit! Olen ylpeä, miten reipas olet ollut!

Muistetaan siis rohkaista lapsiamme. Ja muistetaan olla hyvänä esimerkkinä rohkeista teoista myös itse!


Rohkeus antaa halun ottaa riskejä, vahvuuden olla myötätuntoinen ja viisauden olla nöyrä. Rohkeus on rehellisyyden perusta.

Keshawan Nair