Erilaisuudesta

Kuva: Marika Finne

Lapseni oli kolmevuotias, kun erosin hänen isästään. Vanhempien ero ei kai ole helppo lapselle missään ikävaiheessa. Ei se ole sitä myöskään aikuisille. Mutta kolmevuotiaalle ero oli hänen senastisen elämänsä ehdottomasti dramaattisin kokemus. Eroon sopeutumisessa, lapselleni tärkeäksi muodostui vertaisuus. Se, että oli muitakin lapsia, joiden vanhemmat olivat eronneet, oli hänelle tärkeä tieto.

Joukkoon kuulumisen tunne on lapselle tärkeää paitsi kriisien hetkellä, myös kasvun osana. Juuri vertaisten kanssa lapsi oppii parhaiten erilaisia taitoja, tuntemaan itseään ja olemaan toisten kanssa. Vertaisuus tarjoaa jotain sellaista, mitä vanhempi ei voi tarjota. Ja vertaisten kanssa vietetyt hetket ovatkin niitä, jotka säilyvät ihmisten mielissä vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Omatkin lapsuusmuistot liittyvät paljolti kavereiden kanssa vietettyihin hetkiin.

Vaikka normaali on sana, jonka hyödyllisyydestä keskustellaan paljon ja jota moni aikuinen osaa vierastaa, lapselle se on tärkeä asia. Jokainen lapsi haluaa olla normaali, sopivasti samanlainen, ei erottua joukosta. Sitä, voiko olla yksi muista, peilataan arjessa päivittäin. Normaali on sitä, mitä suurin osa on. Ja lapsi haluaa olla osa enemmistöä.

Ennen perheemme oli normaali ydinperhe. Myös lähipiirissämme oli oikeastaan pelkästään vastaavia perheitä. Kirjat ja elokuvatkin tuntuivat toistavan samaa mallia. Normaali perhe on sellainen, jossa on äiti, isä ja yksi tai kaksi lasta.

Tosiasiassa perheet ovat tänä päivänä kuitenkin hyvin monimuotoisia ja avioliitoistakin puolet päätyy eroon. Perhekäsityksen muuttamisesta tuli eron myötä sekä minulle että lapselleni ajankohtainen asia. Epäonnistumisen ja erilaisuuden tunteita läpikäydessä käsitys normaalista piti rakentaa uusiksi. Luulen, että tehtävä oli itseasiassa vaikeampi minulle kuin lapselleni.

Nykyään ajattelemme, että perhe voi muodostua hyvin erilaisesta kokoonpanosta ihmisiä ja tärkeämpiä ovat hyvät ja läheiset välit kuin esimerkiksi biologinen sukulaisuus tai saman katon alla asuminen.

Viime viikolla kävimme koululääkärin tarkastuksessa. Kun lääkäri kysyi, keitä perheeseesi kuuluu, lapseni käänsi katseensa minuun, ikään kuin tarkisti, miten asia taas menikään, ja vastasi: ”Nooo… TOI (osoitti sormella minua ja naurahti), isä, Nelli, Talvikki, Ali, mummu ja ukki.” Nuori mieslääkäri näytti hetken hämmentyneeltä ja hymyili, kun selitin, että olemme eronneet ja perheeseen kuuluvat myös marsut ja miesystäväni. En viitsinyt sekoittaa lääkäriparan päätä enempää kertomalla, että itseasiassa perheeseemme lasketaan useimmiten kuuluvaksi myös kummit ja kummilapset, varamummi, täti ja tädin koira sekä pari muuta sukulaista ja hyvää ystävää.

Meille on eron myötä käynyt hyvin. Lapsellani on nyt ympärillään paljon aikuisia, jotka välittävät hänestä ja haluavat hänen parastaan. Olemme päässeet harjoittelemaan tunteiden ilmaisua ja säätelyä ja oppineet, että ei ole sellaista asiaa, josta ei voisi selvitä. Lapseni voi luottaa siihen, että aikuiset osaavat hoitaa omat sotkunsa sivistyneesti ja lapsen hyvinvointi asetetaan aina etusijalle. Omalla toiminnallani ja suhtautumisellani olen pyrkinyt osoittamaan, että asioissa ei ole mitään hävettävää ja olen iloinen, kun näen, että lapseni näyttää ymmärtävän sen.

Kuva: Marika Finne

Uskon, että vastoinkäymisten ansiosta lapsellani on jopa paremmat eväät elämään kuin ilman niitä. Jokin aika sitten hän pohti, että vanhempien erossa on myös jotain hyvää. Silloin, kun äiti on poissa, voi olla isän kanssa, ja toisinpäin. Ennen molemmat olivat yleensä poissa yhtä aikaa. Aikamoista ratkaisukeskeistä ajattelua seitsemänvuotiaalta.

Lause oli myös kuin synninpäästö minulle. Näiden vuosien aikana suurin huoleni oli ollut se, että olen aiheuttanut kohtuutonta kärsimystä lapselleni hajottamalla hänen perheensä. Mutta näin ei näytä olevan.

Aurinkoista äitienpäivää kaikille, erilaisiin perheisiin, äideille, varaäideille, anopeille, kummeille, mummuille ja ystäville, jotka olette tärkeässä osassa jonkun pienen lapsen elämässä.