Häpeän äärellä

Kuva: Marika Finne

"Äidilläni oli puolia, joita en lapsena voinut ymmärtää. Ne olivat pimeitä ja pelottavia – sellaisia, joista eivät ulkopuoliset tienneet eikä niistä voinut kenellekään puhua."

Työskentelen mielenterveysjärjestössä sellaisten lasten ja nuorten parissa, joiden vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelmia. Arvioiden mukaan joka neljäs lapsi elää tällaisessa perheessä. Moni uskoo tämän luvun olevan todellisuudessa jopa suurempi.

Kun menin ensikertaa järjestöön töihin, en edes tiennyt, että siellä voisi tehdä ihan oikeita palkkatöitä. Kolmas sektori oli tuttu sana, mutta siitä, mitä kolmannella sektorilla käytännössä tehdään, minulla ei ollut hajuakaan.

Alun alkaen järjestöt rakentuivat vertaistuen tarpeesta. Yhdessä juotu kahvikupillinen kerran viikossa on edelleen monelle tärkeä tukimuoto ja joillekin täysin riittävä. Mutta tehdään järjestössä toki paljon muutakin, kuin vain keitellään kahvia. Järjestöissä autetaan sellaisia ihmisiä, jotka jäävät muutoin helposti avun ulkopuolelle, yleensä johtuen poliittisesta päätöksenteosta, järjestelmien jäykkyydestä tai vain tietämättömyydestä. Vaatimus ihmisten välisestä tasa-arvosta on monen järjestön edunvalvontatyön kärki.

Omassa työssäni yhtenä tärkeimmistä tavoitteista on asenteisiin vaikuttaminen. On vakavaa, että psyykkisesti sairasta aikuista hoidettaessa ei aina muisteta kysyä, onko perheessä lapsia ja miten he voivat, mutta on ehkä vieläkin vakavampaa, että kodin mielenterveys- ja päihdeongelmiin liittyy edelleen niin paljon ennakkoluuloja ja pelkoja, että yksinäisyys ja siitä seuraava syrjäytyminen ovat monelle lapselle todellisuutta. Aina ei uskalleta kertoa kenellekään, koska mietitään, miten ihmiset asiaan suhtautuisivat. Ja kenelle edes pitäisi tai voisi kertoa? Kuka ymmärtäisi ja miten osaisi selittää, mistä on kyse?

Häpeän kokemukset toistuvat monen lapsen puheissa. Häpeä on monissa tilanteissa jopa hyödyllinen tunne, mutta liiallinen häpeä kutistaa ihmisen. Kun siitä tulee osa identiteettiä, ihminen kokee itsensä jatkuvasti puutteelliseksi, huonoksi ja kelpaamattomaksi. Häpeä saa vaikenemaan sellaisista vaikeuksista, joita ei usko muilla olevan. On aina yhtä järkyttävää kuulla, miten kauan ihmiset ovat yrittäneet sinnitellä yksin.

Työssäni kuulen toki myös toisenlaisia tarinoita. Moni lapsi on osoittanut suunnatonta vahvuutta ja voimaa tilanteissa, joissa jopa moni aikuinen olisi lannistunut. Useimmiten kuitenkin taustalla on tällöin ollut edes yksi aikuinen, johon on voinut turvautua. Yksi opettaja, joka aina aamuisin odotti koulun ovella, toivotti hyvän huomenen ja kysyi kuinka voit. Yksi ystävä, joka säilyi, vaikka muut hävisivät. Yksi kuraattori, joka ymmärsi kysyä ja kysyä, aina uudelleen, kunnes lapsi rohkeni kertoa, ettei kaikki ollutkaan hyvin.

Häpeä saa ihmiset vaikenemaan ja siksi sen vähentäminen on yksi työni tärkeimmistä tavoitteista. Lapset tarvitsevat tietoa siitä, että he eivät ole yksin, apua on tarjolla ja kaikesta voi selvitä.

Kuva: Marika Finne

Tänään pääsin vierailemaan eräällä helsinkiläisellä yläkoululla, tunnilla, jonka aikana luokka käsitteli mielenterveys- ja päihdeongelmia laatimamme draamamateriaalin avulla. He katsoivat lyhytelokuvan eräästä pojasta ja tämän äidistä. Ihan tavallisesta perheestä. Puinen omakotitalo, rauhallinen naapurusto, työt, koulu, kaverit ja jalkapallotreenit. Jotkin asiat kuitenkin johtavat siihen, että äiti masentuu, jää sairauslomalle ja alkaa hoitaa kurjaa oloaan alkoholilla. Tarinan keskiössä on poika ja tämän tunteet ja ajatukset äidin sairauteen liittyen.

Luokassa useamman nuoren ensimmäinen mielikuva alkoholistista on kadulla asuva puliukko. Sellainen, johon törmää vaikkapa "piritorilla". Olen huomannut, että myös mielenterveysongelmiin liittyvät mielikuvat ovat usein melko kärjistyneitä, psykoosin tasoiseen harhaisuuteen liittyviä. Näillekin koululaisille tuli ehkä yllätyksenä, kun kerroin, että joskus tietysti asia onkin näin, mutta ei aina. Alkoholisti voi aivan yhtä hyvin olla ihan tavallisen oloinen työssäkäyvä ihminen ja alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin liittyvä paha olo ei aina näy ulospäin. Sairastuminen ei katso ikää, varallisuutta tai mitään muutakaan ulkoista ominaisuutta.

Elokuvan tarina ei pääty niin kuin sadut, koska elämä ei aina mene niin. Mutta toivonvire on mukana koko puolituntisen. Sillä aina on mahdollisuus. Tarinan lopussa on tärkeä viesti nuorille: Häpeästä on päästävä yli, jollekin on kerrottava. Koulussa vaikeasta tilanteestaan voi kertoa koulukuraattorille tai -pykologille, terveydenhoitajalle, omalle opettajalle tai jollekin muulle aikuiselle, johon voi luottaa.

Kuva: Marika Finne

Tärkeintä on saada apua. Häpeän, pelon ja kelpaamattomuuden tunteiden tilalle tarvitaan lisää tietoa siitä, että eriasteiset ongelmat kuuluvat elämään, ymmärrystä omia ja toisten vaikeuksia kohtaan sekä keskinäistä avunantoa. Tämän eteen teen töitä järjestössä.

"Lapset ja nuoret jotka elävät perheessä, jossa on psyykkisesti sairastunut vanhempi, tarvitsevat erityistä tukea ja turvaa. Heille tulisi kertoa sairaudesta ja selventää, ettei se ole heidän syytään. He tarvitsevat luottamuksen siihen, että sairautta hoidetaan ja se on aikuisten vastuulla. He tarvitsevat aikuisen jonka kanssa sanoittaa omia kokemuksia ja tunteita."


Lainaukset ovat Annan 34v tarinasta, jonka voi lukea kokonaisuudessaan sivulta http://www.finfami.fi/

Yläkouluille suunnattuun draamamateriaaliin voi tutustua sivulla http://www.varjotonmieli.fi/