Kakkua kansalle

 

Kuva: Marika Finne

Tänä kesäisenä sadepäivänä kirjoitan sadepäivän ilostani, leipomisesta. Se on ollut lempipuuhaani jo pienenä. Huonon sään lisäksi inspiraatio leipomiseen syntyy ihmisistä. En juuri koskaan leivo vain itselleni tai vain siksi, että pakkaseen on hyvä tehdä vierasvaraa. Innostun leipomisesta silloin, kun haluan ilahduttaa ystävää tai muuta läheistä.

Lähiaikoina olen tehnyt paljon kakkuja. Hyvä maku on tietysti tärkeää, mutta sitäkin enemmän minua inspiroi koristelu. Ystäväni lapselle leivoin pienten tyttöjen My Little Pony -kakun vaaleanpunaisella päällisellä ja sateenkaarikarkeilla, Aasiaa rakastava pomoni sai auringonkeltaisen, ananaskirsikoin ja kukin koristellun sitruunajuustokakun, metallimusiikista pitävälle miehelleni tein ylitsepursuavan täyteläisen, pääkallokarkein koristellun suklaaputouskakun. Ystäväni 40-vuotisjulhliin valmistuivat ehkä kakku-urani onnistuneimmat tekeleet. Erityistä iloa tuotti kakkujen nimeäminen: ”Chocolate hangover”, ”Rose-Anne McKingley”, ”The isle of Lime”.

Kuva: Marika Finne
"The Chocolate hangover"
 

"Rose-Anne McKingley" ja "The isle of Lime"

Oppini leivontaan olen saanut äidiltäni ja jauhopeukalosta osa on epäilemättä perintöä myös isovanhemmiltani. Heille leipominen oli enemmän arkinen rutiini kuin juhlahetki. Mutta kädentaitona varmasti yhtä arvostettu kuin tänäkin päivänä. Äitini auttoi minut alkuun antamalla vinkit voi-sokerivaahdon juoksettumisen estämiseksi ja suklaan oikeaoppiseksi sulattamiseksi. Ja auttamalla leipomisen jälkeen keittiössä vallinneen kaaoksen raivaamisessa. Sillä, kun leivonnainen on uunissa, ei pienillä leipureilla ole enää energiaa juuri muuhun kuin oman jauhoisen nenän putsaamiseen. Ja tietysti taikinakulhon kaapimiseen.

Niin kuin ehkä tiedättekin, leipominen on kemiaa, paljon enemmän kuin ruoanlaitto. Ilman reseptiä ei kannata lähteä taitojaan harjoittamaan ja aina parempi, jos leipomisen ensiaskeleet voi ottaa kokeneemman leipurin kanssa. Onnistumisen kokemukset vievät eteenpäin tässäkin lajissa.

Vuosien kuluessa olen oppinut erottamaan hyvän reseptin huonosta ja useimmiten etsin reseptejä suosituista leivontablogeista. Jos olen oikein itsevarma, saatan tehdä muutamia omia muutoksia. Makujen osalta yksinkertainen on minusta kaunista. Koristelussa sen sijaan kiehtoo enemmän runsaus ja yllättävätkin yhdistelmät, kuin niukkuus tai perinteinen asettelu.

Leipominen itsessään vaatii keskittymistä ja toimii minulla levottoman mielen rauhoittajana. Kananmunia ja sokeria vatkatessa ja jauhoja sekaan nostellessa, huomio on taikinan koostumuksessa, ei menneissä murheissa tai tulevissa huolissa. Onnistunut, omin käsin aikaansaatu lopputulos tekee olon onnelliseksi ja hyvässä seurassa edessä oleva kahvihetki tai ilahtunut päivänsankari mielen kiitolliseksi.

Kuva: Marika Finne

Pilvet alkavat juuri rakoilla, joten tänä iltapäivänä taidan leipomisen sijaan lähteä nauttimaan päivästä ulos. Mutta seuraavan leivonnaisen idea muhii jo päässä. Visioissani on jotain syvän pinkkiä, juustokakun ja kesän marjojen hengessä. Kakku voisi kulkea vaikkapa työnimellä ”Marjametsän kuningatar”.

Kenelleköhän sen tekisin?