Maa kallis isien

Astuin koiran kanssa ovesta ulos. Aamun ensimmäinen ulkoilu. Maa oli valkoinen ja kaikkialla hiljaista. Puiden oksat olivat yön aikana kuorruttuneet hennolla lumipeitteellä ja maa rätisi jäähileinä. Aamu oli juuri valkenemassa. Koira hyppeli innokkaana ja haukkoi lunta suuhunsa. Lapsi vielä nukkui sisällä paksun täkkinsä uumenissa. Mieleen tuli kolme sanaa. Rauha. Onni. Vapaus. Sisäpihalla siniristilippu lepäsi tangossa rauhallista sinertyvää taivasta vasten, kun palasimme kotiin keittämään aamukahvit.

Tänä lumisena aamuna mietin, miten kaunis maamme on. Ja miten hyvin perheelläni asiat ovat. Kaksi sukupolvea taaksepäin aika oli erilainen. Lapseni kysyi kerran, miksi historia on tärkeää. Siksi, että emme pitäisi asioita itsestäänselvyyksinä.

Itsenäisyyspäivänä muistelen isovanhempiani, jotka elivät sodan keskellä ja jälleenrakensivat maatamme sen jälkeen. Miehiä, jotka taistelivat ja tekivät uhrauksia, joita emme pysty käsittämään. Ja naisia, jotka pakenivat pommitusten alta rappukäytäviin ja odottivat uutisia rintamalta sydän syrjällään. Ajat muistuttavat meitä siitä, miten periksiantamattomuus ja rohkeus herää meissä pakon edessä.

Vaikka rauhan aika koitti, isovanhempieni sydämissä rauha ei varmasti koskaan palannut sellaisena, kuin se ennen sotia oli. Muistot sodasta he kantoivat suurimmaksi osaksi sisällään. Kukaan isovanhemmistani ei liiemmin halunnut puhua sota-ajasta. Kumpikaan isoisäni ei kertonut juttuja rintamalta. Katse haluttiin pitää tulevassa ja menneet vaikeudet vaiettiin.

Tänä itsenäisyyspäivänä mietin erityisesti Karjalasta kotoisin olevaa ukkiani. Sotien jälkeen hän helsinkiläistyi ja eli elämästä iloiten. Hän oli loppuun asti sosiaalinen ja nauravainen. Mietin, halusiko hän tietoisesti keskittyä elämän valoisiin puoliin, koska oli nähnyt synkätkin. Oliko se keino unohtaa? Vai vain yltiösosiaalinen karjalainen veri.

Selailin tätini tekemää kuva-albumia ensimmäistä kertaa ajatuksella. Katselin sotilaspoikien ilmeitä ja mietin ajatuksia ja tunteita, joita heidän päissään liikkui.

 

Minulle ukki oli ehkä isovanhemmista rakkain. Hän vietti viimeiset vuotensa dementoituneena vanhainkodissa. Meidän ”tuttavien” vierailuista hän aina ilahtui, vaikka ei sen tarkemmin meitä tunnistanut. Päässäni soi edelleen hänen kummalliset rallatuksensa: ”Sika lentää, kana kyntää…” ”Halituli jallii, jatsin mallii, lestiä lyötii…” Välillä tuli höpötystä venäjäksi ja lopuksi aina naurahdus.

Ajattelen, että dementia oli hänelle armollinen. Muistamattomana hän ei kärsinyt yksinäisyydestä eikä ikävistä muistoista. Hän oli viimeinen isovanhemmistani, jonka hyvästelimme. Päälle yhdeksänkymmenen iässä.

Vaikka aika on takanapäin, historia elää meissä tänäänkin. Ja tapahtumien arvo tulee esiin kiitollisuutena siitä, mitä isovanhemmiltamme opimme ja mitä meillä nyt on.

Tänään saamme kohottaa maljan satavuotiaalle Suomelle ja sytyttää kynttilän kaikille heille, jotka vapautemme puolesta aikoinaan taistelivat.