Vauva opettaa epäitsekkyyttä

Kuva: Marika Finne

Kun on käytännössä istunut kolmisen viikkoa sohvalla imettämässä, huomaa ajatusten karkailevan yhä enemmän aikaan ennen vauvaa. Aikaan, jolloin en juurikaan kuluttanut sohvatyynyjä. Puhumattakaan katsonut televisiota, koska sieltä ei yksinkertaisesti tule mitään järkevää ohjelmaa nykyään. Mutta parempi sekin kuin nuokkua kirja kädessä tai tuijottaa tunnista toiseen ulos ikkunasta.

Ennen vauvaa olin liikkeessä useimmiten lähes koko päivän. Kävin koiran kanssa lenkillä, salilla, pesispeleissä, vein lasta harrastuksiin, kävin kävelyllä ystävien kanssa, istuskelin kahviloissa hyvän kahvin äärellä, kävin lounastreffeillä tai elokuvissa. Arkemme oli sopivan aktiivista, jolloin iltaisin oli mukavaa istahtaa hetkeksi sohvalle ennen nukkumaanmenoa.  

Vaikka en vaihtaisi vauvanhoitoa mihinkään näistä entisistä aktiviteeteista, huomaan kaipaavani niitä. Erityisesti kehoni tuntuu huutavan liikettä. Hartiat ovat kääntyneet raskausajan ja imettämisen myötä sisäänpäin ja koko kroppa on enemmän tai vähemmän jumissa. Voin jo kuvitella, miten hyvältä ylätalja kevyillä painoilla tuntuu lavoissa, kun vihdoin lähiaikoina pääsen heiluttelemaan kroppaani kevyesti salille. Vaunulenkit on onneksi nyt vihdoin saatu käyntiin ja vauva näyttää hoksanneen vaunuihin nukahtamisen autuuden. Siinä samalla tulee vahvistettua niitä kuuluisia lantionpohjan lihaksia, joiden treenaaminen kuuluu jokaisen tunnollisen synnyttäneen äidin päiväohjelmaan.

Mikäs tällä tallustellessa kauniilla syyskeleillä.

Uni jatkuu lenkin jälkeen usein vielä sisälläkin.

Mutta vaikka mieli karkailee imetyshetkistä omien tekemisten pariin, olen äärimmäisen kiitollinen, että tilanne pakottaa laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja heti, kun olen miettinyt omia saliohjelmia tai kiireettä juotuja kahveja, tajuan, että en vaihtaisi tätä hetkeä niihin mistään hinnasta.

Vauvan tulo on nimittäin saanut ymmärtämään, miten itseriittoista elämää olen viimevuosina viettänyt. Olen pystynyt keskittymään lähinnä itseeni ja omiin kiinnostuksen kohteisiini yhdeksän vuotiaan esikoiseni viilettäessä omissa kaverimenoissaan. Päivistä olen voinut muokata sellaisia, kuin itsestä on kulloinkin tuntunut mukavalta. Suurin osa illoista töiden jälkeen on ollut mahdollista pyhittää itselle mielekkäälle tekemiselle.

Nyt on aika harjoittaa taas epäitsekkyyttä. Lykätä omia tarpeita ja toiveita tärkeämmän asian vuoksi. Miten hyvää tekeekään irtautua itseriittoisuudesta ja keskittää huomionsa vauvan tarpeille. Se tarkoittaa, että useinkaan ei ole mahdollista juoda kahvia silloin, kun kahvihammasta sattuu kolottamaan tai lähteä ulkoilemaan silloin, kun itselle sopisi parhaiten. Silloin, kun vauva nukkuu, on minun oma hetkeni. Ja toistaiseksi nukkumisessa ei ole mitään suurempaa rytmiä. Tartu siis hetkeen, kun vauvan silmä lupsahtaa.  Kaiva vaikka jumppakeppi esiin tai tee muutama venytys ryvettyneen ryhtisi iloksi. Tai ota ne päiväunet, joilla voit paikata katkonaisen yön univajetta.

Nyt, kun arki soljuu vauvantahtisesti ja tämän ehdoilla, olen kuitenkin halunnut pitää kiinni muutamasta asiasta, jotka tuovat päiviin sopivasti ryhtiä: sängyn petaaminen, aamupuuron keittäminen ja oman kuontalon huolittelu päivittäin. Tekee ihmeitä käydä suihkussa ja pukeutua vaatteisiin, jotka eivät ole eilisessä puklussa.

Tällaisia ajatuksia tänään, vauvanpäivänä. Tämän tekstin kirjoittamisen mahdollisti se, että sain kuin sainkin rinnalle nukahtaneen vauvan siirrettyä jatkamaan unia sohvalle tyynyjen katveeseen. Kenties ehdin vielä keittää kahvinkin tähän perään. Jos oikein hyvä tuuri käy.