Äidinrakkaudesta

Kun katselen sängyllä, pienen viltin alla kyljellään nukkuvaa pientä poikaamme, kiitollisuus ja rakkaus täyttää sydämeni. Hiivin vähän lähemmäksi, kuuntelen hengitystä. Hiljainen ja tasainen suhina. Hengitys kohottaa ja laskee pientä olkapäätä. Jalka lepää toisen päällä. Selkä on pyöristynyt pienelle kaarelle. Vauva nukkuu rauhallisesti. Siirrän tyynyn estämään kierähdyksen mahalleen ja hiivin huoneesta pois. 

Iltaisin, kun esikoinen ja vauva ovat asettuneet yöunille ja olen yksin hereillä, koittaa hetki, jolloin kukaan ei tarvitse minua. Nyt, kun illat ovat jo pimeitä, sytytän kynttilät, teen iltapalaa, loikoilen sohvalla tai venyttelen kanniskelusta kankeaa selkääni. Mietin kulunutta päivää. Aika kuluu vauvan kanssa niin nopeasti. Hän on kovin tyytyväinen pieni mies. Ei itkeskele turhia, mutta osaa ilmaista tarpeensa. Nykyisin hän jaksaa jo vähän seurustella. Mutta edelleen suurin osa päivästä kuluu syöden ja nukkuen.

Poika oli iso syntyessään ja kasvuvauhti on pysynyt tasaisena. Siksi vietämme vielä melko paljon aikaa imetyspuuhissa. Siinä samalla olen katsellut tuntikaupalla vauvan piirteitä. Tallettanut mieleen pienen pullean posken liikettä, silitellyt hentoisia hiuksia päälaella ja pidellyt kiinni kädestä, joka puristaa sormeani. Katsellut tummansinisiin silmiin, jotka kääntyvät kohti ja vastannut hymyyn, joka saa ne yhtäkkiä ihan sikkuralleen.

Ainutlaatuisia hetkiä pienen ihmisen kanssa. Hänen elämänsä alkutaipaleella. Rauhallinen läsnäolo ja vuorovaikutus ovat nyt ravinnon lisäksi tärkeintä, mitä voin lapselleni antaa. Tunnen, miten hän ammentaa itseensä sitä, miten häntä katson tai kosketan. Varhaisen kiintymyssuhteen merkityksestä tiedetään paljon. Nämä hetket ovat lapsen elämässä tärkeää perustaa, jolle muu elämä voi vakaasti rakentua. Ja siksi tämä aika on niin erityisen tärkeä.

Vuorovaikutus vauvan kanssa ruokkii myös minussa jotain hyvin sisäsyntyistä. Hoivaamisen tarvetta. Äitiys on erityisen palkitsevaa silloin, kun vauva on näin tyytyväinen. Kokemus voisi olla hyvin erilainen, jos vauva kärsisi koliikista tai muista hankalammista vaivoista. Äidinrakkaus syntyy hetki kerrallaan ja vahvistuu jokaisesta kokemuksesta, jolloin onnistun vastaamaan vauvan tarpeisiin. Ja tällä kertaa se on syntynyt hyvin luonnostaan senkin takia, että olemme esikoiseni kanssa jo kertaalleen avanneet väylän sille.

Tunteen lisäksi äidinrakkaus on omien tarpeiden sivuun laittamista. Siksi aikaa, kun huomiotani tarvitaan enemmän muualla. Esikoiseni vuoksi tiedän, miten lyhyt aika se on, kun lapsi on näin tarvitseva. Kuinka ohikiitävä on symbioosi, jossa vauvan kanssa vielä elämme. Joka aamu, kun herään pienen poikani viereltä, hän on kasvanut ja kehittynyt. Hänestä on alkanut kuoriutua se tyyppi, joka vielä muutama viikko sitten oli piilossa jossain noiden tummansinisten silmien takana. Tuota ihmistä rakastan ehdoitta. Ja häneen saan tutustua joka päivä paremmin. Hänen tarpeensa ovat nyt omiani tärkeämmät.

Sammuttelen valot ja kynttilät ja kävelen esikoiseni huoneen ovelle. Raotan ovea ja kuulostelen ääniä pimeän huoneen perällä olevalta parvelta. Nukkuu sikeästi. Suljen oven ja kurkkaan eteisen nurkkaan. Koira on käpertynyt kerälle omalle paikalleen. Pesen hampaat ja kömmin sänkyyn vauvan viereen nukkumaan. Hän on kääntynyt selälleen, kädet ovat rennosti sivuilla pään molemmin puolin. Vielä pari tuntia, kunnes vauva herää ensimmäiselle syötölle. Ulkoa kuuluu harvakseltaan ohi ajavien autojen vaimeaa huminaa. Unta ei tarvitse kauaa odotella.