"Ihan sama"

Jostain tuskastumiseni takaa löysin voimia avata keskustelun esikoiseni kanssa ja selvittää, miltä tuoreen pikkuveljen viemä aika ja huomio hänestä on tuntunut. Kotona oli jo jonkin aikaa ollut hankalaa. Esikoisen käytös muistutti murrosikäistä marttyyria ja ailahteli yltiöiloisesta ankeaan. Olimme sinä iltana kuitenkin tehneet iltatoimia yhdessä iloisella mielellä, kunnes vauva havahtui unestaan ja jouduin palaamaan häntä nukuttamaan. Siitä se harmitus taas alkoi.

Mietin itsekseni, miten vaikeaa oli tasapainoilla vauvan tarpeiden ja esikoisen huomionkipeyden välillä. Pyörittelin mielessäni ajatusta, että kyllähän tuon ikäisen pitäisi jo ymmärtää, varsinkin, kun olin yrittänyt monesti jo ennen vauvan syntymää selittää, mitä tuleman pitää. Mutta tunteet eivät aina kulje samassa tahdissa ymmärryksen kanssa.

Ja on ymmärrettävää, että pikkuveljen viemä huomio voi harmittaa. Jos aikuistenkin on vaikea säädellä tunteitaan, ei sen mestarointia voi odottaa kouluikäiseltäkään. Hän on vasta lapsi. Hetki sitten vielä ainokainen, kaikkien silmäterä, jonka huomion yhtäkkiä paljon toivottu pikkuveli ärsyttävästi söpöydellään tulee jakamaan. Vauvan myötä myös vaatimukset isosiskoa kohtaan lisääntyvät. Vaaditaan hiljaisuutta, omatoimisuutta ja huomioon ottoa monessa tilanteessa eri tavalla kuin ennen. Kaiken lisäksi vauva on ominut äidin käytännössä kokonaan.

Huomion jakaminen lapsille tasapuolisesti on tällä hetkellä kerta kaikkiaan mahdotonta ja se meidän kaikkien täytyy kestää tavalla tai toisella. Muistaen, että tämä vaihe ei kestä ikuisesti. Pian taas pääsemme esikoiseni kanssa kahdestaankin jonnekin. Olen luvannut viedä hänet viettämään tyttöjen päivää, johon kuuluu ainakin elokuvissa, syömässä ja shoppailemassa käynti. Sitä odotetaan kuin kuuta nousevaa ja kysellään, "milloin pikkuveli alkaakaan syömään soseita?" Sitä ennen yritän muistaa olla kiinnostunut esikoiseni kiinnostuksen kohteista. Ette usko, miten lapsi ilahtuu, kun pyydät näyttämään millaisia Petsi-videoita olet lähiaikoina tehnyt.

Tänä iltana kiipesin esikoiseni parvelle ja kysyin, miltä tämä kaikki nyt on hänestä tuntunut. Tunteita ei ole helppo pukea sanoiksi, mutta pienellä avulla nousi esiin asioita, kuten ulkopuolisuuden tunne ja kaipuu entiseen. Samalla kuitenkin ilo siitä, että pikkuveli on olemassa. Niin ymmärrettävää ja niin riipaisevaa. Kun jotain saa, jostain joutuu luopumaan eikä kaikkiin muutoksiin osaa varautua etukäteen.

Jälkikäteen mietin, miten olinkin unohtanut, että myös 9-vuotiaalle on tärkeää kuulla samoja asioita vanhemmalta kuin pienemmällekin lapselle: Kerro, että hän on tärkeä. Muistuta, että vaikeat vaiheet menevät ohi. Ja vakuuta, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja ja niistä voi aina tulla kertomaan. Ja muista ottaa lapsi lähelle, rutistaa ja suukotella. Sillä, vaikka hän esittää isoa, on sisällä kuitenkin vielä pieni lapsi, jolle kaikki ei ole "ihan sama", vaikka hän niin sanookin.